Laulavan hauen arvoitus

Hauen laulu

Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan

kun puhki pilvien harmajain
jo himersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen

lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman

kun aukoellen
luista suutaan
longotellen
leukaluutaan

niin villin-raskaan
se virren veti
että vaikeni
linnut heti
kuin vetten paino
ois tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli.

(Jääpeili 1928)

Hellaakosken tunnetuimpia voimallisia runoja on "Hauen laulu". Runoilija kertoo runon syntyneen miltei valmiina. Ajankohtana oli elokuinen yö, jona hän "puoliunen horteessa" nousi muutaman kerran jalkeille kirjoittamaan kynttilän valossa "säejaksojen hyrinää". Runon syntyä pohjustivat takana olevan kesän elämykset.

Lähikuvassa luonto

Luonnonkuvauksen aitous ja tarkkuus välittyvät runon lukijalle. Anto Leikola toteaakin, että vaikka "Hauen laulua" ei voi sanan tavallisessa merkityksessä pitää luonnonrunona, se sisältää verratonta moniaistista, osuvaa ja ilmaisuvoimaista luonnonkuvausta. Hän lukee runoa surrealismin ja realismin yhdistelmänä. Leikola esittää biografisia eli elämäkerrallisia viittauksia Hellaakosken lapsuuteen, jolloin tämä harrasti kiipeilyä kuusissa, kalasteli haukia ja lauloi koulussa "- - virtensä niin kovaa kuin jaksoi, vaikkei lauluääntä ollut - - ". Myös punaisen kävyn Leikola sallii jatkaa elämäänsä punaisena käpynä, jollaisia kuusen latvaosa todellisuudessa kantaa.

Tarkasteltavana elämäkerrallisuus

Runo on säilyttänyt arvoituksellisuutensa. Sen säkeet ovat alusta asti kirvoittaneet lukijoissa rikkaita tulkintoja. T.Vaaskivi tarkastelee "Hauen laulua" persoonallisena runoilijatilityksenä. Vaaskivi lukee runossa salaironiaa ja huumoria. Hänen haukensa "- - nousee keväthumalassa kuusen latvaan ja vetää niin villinraskaan virren, että linnuilla ei ole mitään sanomista!" Hän näkee juuri "hellaakoskimaisen huumorin" selittävän "futuristisen aiheen ja runon vakavan "ajatuksen" välillä" olevan näennäisen ristiriidan.

Myös Unto Kupiainen asettuu tarkastelussaan biografiselle eli elämäkerralliselle näkökannalle. "Hauen laulussa" huipentuu Hellaakosken omakuva ja se merkitsee "yksilöllistä yhteenvetoa ja miehuuden kutsumuslaulun huipentumaa". Kauneuden elämys murtaa estot ja luonnonlait ja tempaisee runoilijan pinnan alla koetuista patoutuneista kohtaloista ylös laulamaan. Kokemukset ovat kypsyttäneet kutsumusta miehessä, joka ei ui parvissa.

Kupiainen pysähtyy punaisen kävyn arvoituksen äärelle ja toteaa sen mahdollistavan useita selityksiä. Hän löytää kävystä kaipausta. Punaisen kävyn puraisu avaa hauen inspiraation. "Kaipaus valautuu taiteelliseksi luomukseksi väkevimmin silloin, kun mielikuvitus tavoittaa sen kohteen, ja ehkäpä kaikkein herkimmin, kun – käyttääksemme selityksenä itse selitettävää kuvaa – kaipuun punaista käpyä puremaan pyrkivä tavoittaa sitä maistamiseen saakka, saa ensi kosketuksen saavuttamattomaan." Myös Kupiainen lukee runossa taitavasti käytettyä huumoria ja itseironiaa. Niin ikään luonnontunne nousee esiin hänen tulkinnassaan. Hauen nousu kuusen latvaan on kohoamista kohti ikuisuutta. Siellä hauki suorittaa pyhän tehtävänsä eli vetää virtensä. Yksinäisyyden kylmään syliin päättyvässä runossa ei huumori enää valaise loppua, joka kuvaa kutsumuksen täyttämisen kallista hintaa.

Kupiainen palaa "Hauen laulun" luentaan myöhemmin uudelleen ja lisää tulkintaan uuden säikeen. Hän lukee nyt runoa eroottisena runona. Hän toteaa sen olevan ennen kaikkea "-- onnellisen runoilijan villin rakkausjoiun huikaisevassa suvessaan. Se on "kesien kesän" kaikkein sisin ja todellisin Korkea Veisu."

Tuoreita näköaloja

Uudemmista tulkinnoissa Kaisa Kantola viittaa "Hauen lauluun" humoristisena luomisen runona, jossa leikillisyys ja vakavuus yhtyvät toisiinsa. Pirjo Lyytikäinen perehtyy runoon kirjallisuudentutkija Michael Riffaterren ajatuksiin sitoutuneena. Hän lukee runoa kuvauksen ja merkitsevyyden tasoissa. Runotulkinta rakentuu kielipelin ja intertekstuaalisten viittausten varaan. Outo elementti eli laulava hauki on avain, joka kertoo lukijalle toisen tason olemassaolosta ja siitä, että sen aukeaminen tapahtuu nimenomaan hauen kautta. Avaimeen tarttunut lukija johdatetaan Kalevalan maisemiin, joissa Väinämöinen valmistaa hauen leukaluusta kalanluisen kanteleen. Arvoituksen ratkeaminen ei kuitenkaan riitä Lyytikäiselle, joka toteaa, että runopelin palasten näennäinen loksahtelu paikoilleen ei riitä tulkinnaksi. Hän jättää avoimeksi sen, olisiko punaisessa kävyssä hedelmällisyyttä ja seksuaalisuutta, niin kuin myös sen, onko "Hauen laulussa" kyse uuden modernistisen runon ohjelmanjulistuksesta.

Runoilijan oma tulkinta

Hellaakoski itse myönteli aikoinaan Kupiaisen olevan mahdollisesti oikeilla jäljillä kutsumus- ja kaipaustulkinnoissaan. Hän kuitenkin jatkoi:

"Sen jutun ei mielestäni pitäisi olla niin vaikeatajuinen kuin turhanpäiten otaksutaan – kunhan sen puhtaalla intuitiolla elää. Ainoa käsitteellisen selvittelyn saavuttamaton kuva lienee punainen käpy, jonka monivivahteista merkitystä tekijäkään ei ole huolinut sen enempää pohtia. Oli vain pakko sanoa niin ja aavistella, että jotain se merkitsee, koska oli pakko."

Lähteet:

Kantola, Kaisa 1972: Olen, enkä ole. Minuus ja oleminen Aaro Hellaakosken runoudessa. WSOY: Helsinki.

Kantokorpi, Mervi 1983: Aaro Hellaakoski. Teoksessa Mervi Kantokorpi ja Touko Siltala: Kahdeksan klassikkoa. Helsinki: Helsingin yliopisto, 99-110.

Kupiainen, Unto 1948: Aaro Hellaakoski. Teoksessa Unto Kupiainen: Suomalainen lyriikka Juhani Siljosta Kaarlo Sarkiaan. WSOY: Helsinki, 73-162.

Kupiainen, Unto 1953: Aaro Hellaakoski: ihminen ja runoilija. WSOY: Porvoo.

Leikola, Anto 1990: Aaro Hellaakoski ja luonto. Teoksessa Kirjailija luonnossa. SKS: Helsinki, 136-157.

Lyytikäinen, Pirjo 1995: Muna vai kana. Erä tulkintapeliä Michael Riffaterren inspiroimana. Teoksessa Mervi Kantokorpi (toim.): Kuin avointa kirjaa : leikkivä teksti ja sen lukija. Lahti: Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 15-50.

Vaaskivi, T. 1941: Aaro Hellaakoski – runoilijakuvan luonnos. Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton vuosikirja 7: 1939-40, 34-45.

 

OUTI-verkkokirjasto

– lainat ja haku