 |
 |
Yksinäisyys ja surumieli
Koskenniemen nuoruusvuosien kosketus maailmaan oli melko valoisasta lapsuudesta huolimatta melankolinen. Yksinäisyyden tunnetta ruokkivat isän kuolema, vierauden tunne koulussa, läheisten tovereiden puute ja yksinäisiin pohdiskeluihin taipuvainen luonne. Myös pojalle läheiseen äitiin liittyi arvoituksellista surumieltä: Aina Forsnäs oli hiljainen ja pidättyväinen. Oulun karu ilmasto ja pitkä talvi voimistivat melankolista mielentilaa, ja tulevan lyyrikon kokemus omasta pienuudesta syntyi talvisen tähtitaivaan alla. Kosminen yksinäisyys kiteytyy esimerkiksi runossa "Jo sammuu valot yöhön lähestyvään" (Runoja):
Jo sammuu valot yöhön lähestyvään
mun katsoin huoneheni ikkunasta
näin iltaan tähtikirkkahasen, syvään,
ens kertaa kuin sen näkisin ma vasta.Niin ihmeen ääneti ja yksitellen
yön taivahalla harhaa tähtein sarjat,
kuin iäisyyden unta odotellen
yön helmass, uinuu kattoin tummat harjat.Mun orpo sieluni, tää suur on hetki,
nyt ihmiskohtaloista lyödään arvat.
Mun orpo sieluni, sun elos retki
on yksinäisyys, jonka sai vain harvat,On yksinäisyys, jonka hiljaisuutta
yö iankaikkinen jo syleileepi,
on yksinäisyys, jonka ihanuutta
ja tuskaa tuntosi sun vapiseepi.
Koskenniemen varhaislyriikkaan usein liitetyn Arthur Schopenhauerin filosofian mukaan elämä on kärsimystä ja maailma kaikista mahdollisista huonoin. Joissakin arvioissa Koskenniemen varhaislyriikka on nähty lähes täysin schopenhauerilaisen pessimismin läpi. Runoilija sanoi kuitenkin itse, että hän valitsi kirjalliset ja filosofiset mieltymyksensä sen mukaan, miten paljon niistä löytyi vastakaikua omalle ajattelulle ja kokemuksille:
Oma nuoruuden-melankoliani sai tilaisuuden sälyttää osan persoonallisesta taakastaan Schopenhauerin hartioille. Siksi oli hänen herättämässään elämäntunnelmassa sen synkästä väristä huolimatta jotakin vapauttavaa: löysin itseni, oman pienen sijani hänen maailmastaan, joka pitkäksi aikaa oli myös minun maailmani.
(Vuosisadanvaihteen ylioppilas, 1947)
Pertti Karkama määritteli traagisen, kosmisen pessimismin Koskenniemen maailmankatsomuksen pysyväksi piirteeksi, jonka merkitys muuntui runoilijan persoonallisuuteen heijastuvien historiallisten tapahtumien myötä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneen "Pitkä ja tumma ja kylmä on ilta" –elegian (Elegioja) minä uhmaa maailmankaikkeuden lakeja:
Pitkä ja tumma ja kylmä on ilta ja kylmät on tähdet,
kaikkeus kylmyyttään iltahan henkäelee.
Syksyn kuivat lehdet ikkunaruutua vastaan
illassa vain kahisee – muuten niin äänetönt´ on,
että ma voisin kuulla kuin tähdet taivaalla kääntyy,
jollei äänehen niin rinnassa löis sydämein.
Kylmän ja hiljaisuuden muurit mun ympäri kasvaa,
ympärilläin tihenee tähtinen yö.Niin minä nään sinut silmästä silmään, Yö Ikisyöjä,
valtias maailmain, lemmetön, lämmötön Yö.
Jäästä on valtikkas, joka tähtien kohtalot ohjaa,
kuin uni hourun vain hengetön on lakis sun.
- -Voimasi tunnen ja valtasi nään, sinä Yö Ikisyöjä,
mutta sun alttarillas en minä uhrata voi,
Eikä sun kylmää kunniatas minun huuleni laula.
- -
Elegioihin sisältyy myös suomalaisen lyriikan tunnetuimpiin yksinäisyys-aiheisiin runoihin kuuluva, paljon siteerattu "Yksin oot sinä ihminen". Sen taustalla lienee runoilijan pettymys läheisessä ihmissuhteessa:
Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
Askelen kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
ihmisen, kaltaises – vierasta lämmititkin!
- -
Lähteet:
Karkama, Pertti: Kosmisen pessimismin juonne V. A. Koskenniemen tuotannossa. Esitelmä Koskenniemi-matineassa Oulu-päivillä 5.9.82 (moniste).
Koskenniemi, V. A. 1947: Vuosisadanalun ylioppilas. WSOY.
