Artikkelit

< Takaisin

Puolivälinkankaan vesitornin työmaa oli Euroopan vaikein

Kauko, Paavo ja Jorma olivat työmaamestareita 60-luvulla

 

Kuvassa vasemmalta: raudoitusmestari Jorma Aarnipuro, vastaava mestari Kauko Kurtti ja toinen vastaava mestari Paavo Huru.

 

Juuri silloin piti alkaa sataa ensin vettä, sitten räntää ja lopulta lunta. Oli lokakuun alku ja Puolivälinkankaan vesitornin vesisäiliön betoninvalun aika. Maanantaina 5. päivä 1968 lunta oli jo 20 senttiä – juuri sinä päivänä, kun olisi pitänyt valaa vesitiviis betoni. Lumi sulatettiin erilaisilla konsteilla, jotta vesisäiliön rakenteet päästiin valamaan.

-Mutta tuli sitä lunta sen vuoden kesäkuussakin, kun nosturikuskikin jäi Oulun ja Kuusamon välille. Silti töitä tehtiin kahdessa vuorossa 12-tuntisia päiviä, kun betonia valettiin, kertoo Kauko Kurtti, joka oli 60-luvun lopussa vesitornityömaan vastaava mestari.

-Olihan siinä sitten oltava vara-vastaava mestari ja se oli tuo Hurun Paavo. Sitten oli Aarnipuron Jorma, joka taas oli raudoitusmestari.

Työmaa oli vaativa ja valtaisa, eikä miesten mielestä enää pystyttäisi tekemään tornia samalla tavalla kuin silloin. Haasteellinen sienimäinen muoto kun valettiin paikallaan betonista korkealla ylhäällä eikä suinkaan maassa kuten nykyisin. Siinä punnittiin monen työmiehen ja mestarin taito ja korkeanpaikankammo, kun kaltevaa osaa valettiin.

-Mistä ihmeestä me edes löysimme niin hyviä työmiehiä kuin silloin, en minä vaan muista. Meillä oli valtavasti timpureita, hitsaajia, raudoittajia ja jopa seppiä, jotka osoittautuivat parhaiksi hitsareiksi. Se oli siihen aikaan koko Euroopan vaativin työmaa, kertoo Kauko.

Pienet tulipalot sammutettiin itse

Rakennustyömaalla sattui kaikenlaista, mutta kertaakaan ei kukaan tullut tornista alas. Kerran tipahti betonimöykky yhden työntekijän kypärään, mutta lievää aivotärähdystä kummempaa ei siitä aiheutunut. Kauko itse kiinnitti itsensä kerran väärillä valjailla kiinni ja totesi vasta kiipeilyn jälkeen, että jos olisi pudonnut, ei köysi olisi ollut kunnolla kiinni.

-Ja sattuihan meillä siellä paljon pieniä tulipaloja, kun niin paljon hitsattiin. Monta kertaa sammutettiin itse pieniä paloja ja meillä oli aina varalta vieressä torninosturi ja miestenkuljetushäkki, jolla olisi voitu pelastaa kaikki katolta. Muutenhan he olisivat palaneet sinne.

Silloinen kaupungin palopäällikkö Eino Puustinen oli antanut Kaukolle kerran kahvitunnilla pikkudiplominkin kaikista onnistuneista pienten tulipalojen sammutuksista. Kahvitauoilla sattui kyllä usein muutakin, nimittäin miehet tapasivat luppoaikana ampua ilmakiväärillä ja -pistoolilla.

-Kerran eräs kaupunginhallituksen jäsen tuli käymään ja vaati minua näyttämään ampumistaitoni. Pimeällä hän vei ampumispaikalle taskulampun. Minä tähtäsin aika summassa ja lamppu pimeni, mutta ei särkynyt. Sitten kun lamppu haettiin, oli virtanapissa pieni naarmu. Sanoinkin, että tarkoitukseni ei ollut rikkoa, vaan sammuttaa valo, nauraa Jorma.

Kahvitauoilla rakennesuunnittelija, tekniikan tohtori Niemelän Emppu oli saattanut joskus tuoda koko pöydän täyteen viinereitä. Korruptiolahjoista ja -saunoistakaan ei silloin kieltäydytty, ja miehet muistelevat viettäneensä useita saunailtoja esimerkiksi Rajavillen yksityistiloissa.

-Herrat pitivät kuitenkin useammin hippoja kuin me.

Yhteistyö toimi kuin kiekkoleijonilla

Kaikki kolme ovat tehneet pitkän uran rakennusalalla, mutta kukaan heistä ei muista työuraltaan yhtään niin vaativaa työmaata kuin vesitorni oli.

-Se vaati yhtä hyvää työskentelyä kuin jääkiekkoleijonilla – kaikki tehtiin ilman kiistoja yhdessä. Ja hienohan siitä tuli, mutta se johtuukin siitä, että me on se itse tehty, nauraa Kauko.

Arkkitehti Tala, joka tornin suunnitteli, oli kertonut kerran Kaukolle, mistä oli saanut tornin tyyliin inspiraation. Torni näyttää kuulemma hailuotolaisen mummon kädeltä, joka pitelee kädessään kahvilautasta, josta on aikeissa hörpätä.

-Arkkitehti oli se taiteilija, me vain sitten rakennettiin.

Tornin leveys on suurempi kuin sen korkeus, eli jos torni kipattaisiin nurin, se olisi kyljellään hatun kanssa korkeampi kuin nyt. Kaiken piti rakentaessa olla tismalleen oikein – betonin kosteus, raudoituksen tiiviys ja työn rytmi. Muulla tavalla ei torni olisi rakentunut sellaiseksi kuin se on vielä nykyäänkin. Hirveäksi rimpuiluksi kuvaa Paavo työtä, mutta sanoo silti, että pystytys oli kaiken sen väärti.

-Ei sen vertaista tornia ole missään muualla maailmassa. Se on maailman komein vesitorni, mikään muu ei tule lähellekään sitä.

(Vesitornikuvat Paavo Hurun albumista.)

Jakolinkki