Vaakunakylän yhteisöllistä ja boheemia parakkiasumista

Vaakunakylän parakki vuonna 1981. Taustalla näkyy Hietasaaren koulu ja sen takana Hannalan torni. Kuva: Lundmanin huvilan rakennushistoriaselvitys 2020. Alkuperäinen lähde Oulun yliopiston arkkitehtuurin osaston arkkitehtuurin historian laboratorion arkisto.

Vaakunakylän parakkeihin muutti asuntopulan ajamina oululaisia perheitä sodan jälkeen saksalaisten lähdettyä kaupungista. Kaupunki lunasti viimeisetkin parakit 80-luvun lopussa, minkä jälkeen ne purettiin. Useissa haastatteluissa muisteltiin Vaakunakylää värikkäästi kuvioituine parakkeineen – ja vähintään yhtä värikkäine asukkaineen. Muistikuvat sodanjälkeisiltä vuosikymmeniltä ovat erittäin moninaisia. Joillekin alue näyttäytyi yhteisöllisenä ja lämpimänä idyllinä:

”Kaikki oli rakentaneet jotakin piharakennuksia, liitereitä ja huusit ja mitä kaikkea kelläkin oli. Ja vajoja. Mutta ei aitoja, kyllä me juostiin ihan vapaasti kaikissa pihoissa kavereiden kanssa.”

”No parakissahan sitä asuttiin. Mikäs siinä oli. Lapsenahan se oli mitä mahtavin paikka, niin kuin koko Hietasaari.”

”Vaakunakylä pikku mökkeineen, että siellähän oli yrityksiä ja ainakin ompelimon minä muistan ihan täysin että siellä oli. Pieniä mökkejähän ne oli. Ja koulukavereita siinä asu paljonkin Vaakunakylässä, että oltiin yhtä suurta perhettä.”

”Mummu asui Vaakunakylässä (1950-luvulla) ja hän oli ompelija. Monet teetti vaatteet siellä. Hänellä oli aina jotakin ompeluksia. Mummulla oli saunarakennus, ja mummu lämmitti sitä saunaa ja siinä kävi niitä vaakunakyläläisiä siinä saunassa ja ne maksoi siitä jonku pennosen mummulle. Mää muistan, kun se oli kova urakka aina kun meidän piti kantaa vettä sieltä rannasta semmosilla kurkkupurkista tehdyillä ämpäreillä.”

Vaakunakylän alue oli etenkin 1970-luvulle tultaessa tunnettu laittoman viinan myynnistä. Yhtä autioituneessa huvilassa sijainnutta myyntipistettä kutsuttiin ”Nesteen päämajaksi”, ja erään kerran pontikankeitto päättyi pannun räjähdykseen, jossa yksi henkilö menehtyi. Idyllisten lapsuusmuistojen ohella osalle haastateltavista aluetta leimasi juurikin viinanmyynti ja yleinen levottomuus:

”70-luvulla ei siinä ollu ku kolme taloa ennää sillon. Mutta se on sitte viimesinä vuosina ollu tämmönen viinanmyyntipaikka. Että se näky justii siinä äitin ja isän keittiön ikkunasta. Se oli ainoa live-elokuva, jota joskus oli. Oli se aika harvasen päivä siinä.”

Viinanmyynnin vahvasta läsnäolosta kertoo myös se, että taksikuskitkin tiesivät, mistä viinaa sai pilkun jälkeen hakea:

”Oon syntynyt -62 ja sain sitte taksikortin 19-vuotiaana, ja sittenhän sitä alettiin ajaan taksia. Siihen aikaan ravintolathan meni aikasin kiinni. Ja se Vaakunakylä oli semmonen tunnettu paikka, muistan itekki, se oli jännittävää ajaa sinne, siihen kujan päähän. Se oli tunnettu semmonen että sieltä sai sitä pimeää viinaa. Sen tiesin jo minäkin, mutta sitte nämä vanhemmat miehet, ne tiesi aina, että ajetaan sinne Vaakunakyllään ja haetaan pimeää viinaa.”

Asukkaat tekivät parakkien sisätiloista kodikkaampia, vaikkakin ne olivat vielä kokonsa puolesta vaatimattomia. Parakkiasumista kuvailtiin haastatteluissa näin:

”Vaimon sisko osti Vaakunakylästä, oisko ollu 70-luvun loppupuolta yhen talon, missä ne muutaman vuoden asu. Nehän oli semmosia pikkusia taloja, että siinäki oli pikkunen keittiö ja olohuone, missä oli alkovi ja sitte oli niin sanottu makuuhuone, mutta kaikkihan oli pieniä huoneita. Se oli puulämmitteinen. Kakluunit oli kahessa huoneessa ja keittiössä oli puuhella, missä tehtiin ruokaa. Vettähän sinne ei tullu, että sieltä vesipostista hakivat veet ja pihan perällä oli vessa. Ku ei kai siellä mitään viemärihommia ollut.”

”Korkea pensasaita oli tässä, syreeniaita. Siinä kauppakirjassa lukee, että kolme kamaria, keittiö ja kolme kamaria. Sitte oli tuossa pihalla, sanovat, että siinä oli kioski joskus. Ja siitä oli tehty pihasauna, jossa oli parhaat löylyt. Niin harvat seinät oli että ulos näki niistä. Että se oli ollu kioski. Ja sitte oli semmonen eteinen siitä, johon pääsi ampiaisia.”